Katto.

Jos muutama päivä sitten onni oli uuden talon katto, niin nyt se on bussin katto. Matkustettiin nimittäin Bhaktapurista Nagarkotiin ja takaisin bussin katolla. Ja se oli SIISTIÄ! Yhden yön reissu Nagarkotiin oli täynnä upeita maisemia, auringon polttamaa ihoa ja hikeä. Pelkkä matkustaminenkin oli elämys.

Kathmandusta menisi siis turistibussi suoraan Nagarkotiin, mutta päätettiin valita halvempi ja autenttisempi vaihtoehto ja matkustaa paikallisbusseilla. Ensin siis kotikulmilta Kathmandun puolelle pikkubussilla, jossa herätettiin mielenkiintoa reppuinemme ja rinkkoinemme. Pikkubusseissa on aina ihana tunnelma: musiikki soi ja usein joku saattaa laulaa ja fiilistellä musiikin tahdissa. Tällä kertaa meille tarjottiin jopa jännän näköisiä makeisia, joista kuitenkin kohteliaasti kieltäydyimme.

Kathmandussa vaihdoimme pikkubussista Bhaktapuriin menevään bussiin, joka oli ihan oikea linja-auto, ei siis mikään paku. Bussissa oli kuuma. Ja paljon ihmisiä. Monta kertaa ehdimme ajatella, että nyt on bussi täysi, mutta aina vaan muutama mahtui kyytiin. Säätöä riitti myös siinä vaiheessa, kun joku bussin takaosasta halusi jäädä pois. Täällä busseissa on kuljettajan lisäksi sisäänheittäjä/rahastaja (useimmiten aina nuori poika), jonka tehtävänä on saada bussiin mahdollisimman paljon ihmisiä. Poika roikkuu ovella ja huutelee sen paikan nimeä, mihin bussi on menossa. Tästä metakasta oppii pikkuhiljaa saamaan selvää, vaikka kaikki paikannimet kuulostivat aluksi ihan samoilta.

Bhaktapurissa purkauduimme bussista ja etsimme seuraavan Nagarkotiin lähtevän kapistuksen. Samulilta olimme kuulleet, että matka kannattaa taittaa bussin katolla, joten bussin löytäessämme kysyimme heti kuljettalta voimmeko mennä katolla. Kips kaps sinne vaan tikkaita ylös. Täytyy kyllä myöntää, että tässä vaiheessa alkoi kyllä vähän jänskättämään. Bussin nytkähtäessä liikkeelle olo oli kyllä aika mahtava. Kuoppainen tiekään ei tuntunut pahalta takapuolen alla, kun näki kukkulat, joille bussi otti suuntaansa. Kaikki hienot maisemat olisi missattu, jos olisimme olleet bussin sisällä. Kannatti siis! Kapea ja kiemurainen tie vei meidät lopulta Nagarkotiin, jossa yövyimme Nirvana -nimisessä guest housessa. Maisemat huoneidemme edustalla olevalta terassilta olivat henkeäsalpaavat.

Nagarkotissa on about kaks tietä ja tsiljoona hotellia ja guest housea. Pointtina siellä on maisemat sekä auringonlasku ja auringonnousu. Auringonlaskua kiivettiin kattomaan kukkulan päälle pienelle temppelille (ehkä nimeltään stupa, ei oltu varmoja). Aika pilvistä oli, joten ihan viimeisiä auringon säteitä ei päästy näkemään. Illan hämärtyminen oli kuitenkin hienon näköstä kukkultan laelta katsottuna.

Kaiken matkustamisen ja kapuamisen jälkeen oltiin niin naatteja, että vain syötiin hyvin ja käytiin nukkumaan.

Aamulla herättiin katsomaan auringon nousua, joka näkyi majapaikallemme. Fiilis oli aikas mahtava. Kyllä sai taas ihmetellä Luojan luoman maailman kauneutta. Auringon ensisäteiden valaisemat lumihuiput olivat uskomattoman kaunis näky.

Olo oli jotenkin epätodellinen. Vaikka ei todellisuudessa edes oltu hirveän korkealla, tuntui siltä, että olisi maailman katolla. Onni on siis talon katto, bussin katto ja maailman katto.

Auringon nousun ja aamupalan jälkeen lähdimme kipuamaan kohti näköalatornia. Tältä paikalta voi kirkkaalla säällä nähdä lännessä Annapurnan vuoret ja idässä jopa Mount Everestin. Harmiksemme ilma oli sen verran pilvinen, että ei näitä kaikkein hienoimpia maisempia päästy ihailemaan. Näkymät laaksoon olivat kuitenkin upeat.

Kotimatkalle suuntasimme aikaisemmpin kuin oli tarkoitus, koska porukassa esiintyi tuntemattomasta syystä huonovointisuutta. Matkasimme takaisin Bhaktapuriin jälleen bussin katolla. Jännäpissat meinas tulla housuun siinä vaiheessa, kun vastaan tuli toinen bussi, joka ei mahtunut ohittamaan meitä kapealla tiellä. Seurauksena bussimme joutui peruuttamaan vähän matkaa levennykselle. Tämä tuntui aika jänskältä. Pääsimme kuitenkin perille Bhaktapuriin ja sieltä Kathmanduun ja kotiin. Olo on väsynyt, mutta onnellinen.