Viikko

on pitänyt sisällään monenmoista. Toinenkaan harjoitteluviikko ei ollut täysi, tällä kertaa sairastelun vuoksi. Jouduin olemaan harkasta pois tiistain ja keskiviikon kuumeen ja vatsataudin vuoksi. Alkuviikko täällä suomalaisten leirissä (alias Finnish Basecamp) oli muutenkin aika sairastelun täyteinen: parhaimmillaan yksi sairaalassa ja kolme punkan pohjalla kuumeessa. Onneksi ei kuitenkaan ollut mitään vakavaa ja kaikki ovat taas elävien kirjoissa.

Lupailin harjoittelukuulumisista kirjoittaa; mikä mun harkkapaikka on ja mitä siellä teen. Oon harjoittelussa siis Sanga-sangai -nimisessä koulussa, jossa opetetaan syrjäytymisvaarassa olevia lapsia. Lapset tulevat köyhistä oloista ja koulun tarkoituksena on ehkäistä lasten päätymistä katulapsiksi. Sanga-sangaissa lapset oppivat nepalia, englantia ja matematiikkaa ja saavat näin lisää mahdollisuuksia päästä vielä joskus "oikeaan" kouluun. Lapsia koulussa on parisenkymmentä ikähaitarilla 2-13 vuotta.

Me harkkarit opetetaan koulussa englantia ja matematiikkaa ja toimitaan pääsääntöisesti isompien lasten kanssa. Tosin kun meitä on siellä kolme ja paikka on fyysisestikin tosi pieni, niin yksi meistä on välillä pienempien lasten kanssa. Koulu alkaa aamupäivällä klo 10.30 ja päättyy iltapäivällä klo 15. Koulupäivään mahtuu hampaiden harjausta, kaksi oppituntia, leikkimistä ja puuhastelua sekä lounas.

Oon viihtynyt harjoittelussa kyllä tosi hyvin, vaikka opettaminen on aika haastavaa. Lapset osaavat tosi vähän englantia, joten viestin perille saaminen on usein vaikeaa. Lapset eivät myöskään nepalilaiseen tapaan myönnä, jos eivät ymmärrä jotakin, vaan nyökyttelevät hymyillen päätään tilanteessa kuin tilanteessa. Me harkkarit ollaan tosi omillaan ja ollaan saatu ihan vapaat kädet tekemisen suhteen. Toisaalta hyvä, koska päästään käyttämään omaa luovuutta, ideoita, osaamista ja tietoutta. Toisaalta on vaikea tietää, mitä meidän halutaan tekevän tai mitä pitäisi opettaa, kun koulussa ei esimerkiksi ole mitään opetussuunnitelmaa tai vastaavaa. Lapset ovat myös tosi eri tasoisia, mikä tekee opettamisesta vaikeaa. Myös monet perusvalmiudet ovat aika hukassa. Esimerkiksi oman vuoron odottaminen ja toisten kuunteleminen on lapsille tosi vaikeaa. Myös näitä taitoja ja hyviä tapoja pyritään opettamaan.

Lapset ovat kyllä ihan tosi ihania ja ottaneet meidät harkkarit avosylin vastaan. Kun menemme aamulla koululle, jo kaukaa kuuluu iloinen "Namaste Miss!", mikä tuo väkisinkin hymyn huulille. Hienointa on ollut huomata, miten vähästä lapset ovat onnellisia. Koululla on muutama palapeli, puiset rakennuspalikat, vähän pikkueläimiä ja autoja, muutama pallo sekä pihalla yksi keino ja kiikulauta. Ja lapset ovat näistä niin onnellisia! Ero verrattuna suomalaisten lasten tavaramäärään on aikamoinen. Ja mikä riemu lapsilla syntyy siitä, kun joku aikuinen heittelee heidän kanssaan palloa! Myös Suomesta tuodut värityskirjat ja liidut otettiin riemulla vastaan. Kuva koulun pihalta:

Harjoittelun ja sairastelun lisäksi viikkoon on mahtunut muun muassa shoppailua. Kun oli muutaman päivän maannut punkan pohjalla niin oli pakko saada joten piristystä, joten suuntasin Pataniin, jossa on putiikkia putiikin perään. Matkalta mukaan tarttui kaksi mekkoa, korvakorut, kaksi huivia ja kengät. Hups.

Lauantaina valittiin kohteeksi Pashupatinath. Tää on siis se paikka täällä Kathmandussa, jossa vainajat poltetaan. Siellä oli hirveesti kaikenlaisia temppeleitä ja joen varrella niitä ruumiinpolttopaikkoja. Nähtiin myös ite äksöniä. Aika pysäyttävää. Tällaisia pikku tönöjä siellä oli toinen toisensa perään:

Lauantai-ilta kuluikin sitten katolla fiilistellessä. Musiikkia, viiniä, riippumatto, lähes täytenä loistava kuu. Hyvä fiilis.

Katto.

Jos muutama päivä sitten onni oli uuden talon katto, niin nyt se on bussin katto. Matkustettiin nimittäin Bhaktapurista Nagarkotiin ja takaisin bussin katolla. Ja se oli SIISTIÄ! Yhden yön reissu Nagarkotiin oli täynnä upeita maisemia, auringon polttamaa ihoa ja hikeä. Pelkkä matkustaminenkin oli elämys.

Kathmandusta menisi siis turistibussi suoraan Nagarkotiin, mutta päätettiin valita halvempi ja autenttisempi vaihtoehto ja matkustaa paikallisbusseilla. Ensin siis kotikulmilta Kathmandun puolelle pikkubussilla, jossa herätettiin mielenkiintoa reppuinemme ja rinkkoinemme. Pikkubusseissa on aina ihana tunnelma: musiikki soi ja usein joku saattaa laulaa ja fiilistellä musiikin tahdissa. Tällä kertaa meille tarjottiin jopa jännän näköisiä makeisia, joista kuitenkin kohteliaasti kieltäydyimme.

Kathmandussa vaihdoimme pikkubussista Bhaktapuriin menevään bussiin, joka oli ihan oikea linja-auto, ei siis mikään paku. Bussissa oli kuuma. Ja paljon ihmisiä. Monta kertaa ehdimme ajatella, että nyt on bussi täysi, mutta aina vaan muutama mahtui kyytiin. Säätöä riitti myös siinä vaiheessa, kun joku bussin takaosasta halusi jäädä pois. Täällä busseissa on kuljettajan lisäksi sisäänheittäjä/rahastaja (useimmiten aina nuori poika), jonka tehtävänä on saada bussiin mahdollisimman paljon ihmisiä. Poika roikkuu ovella ja huutelee sen paikan nimeä, mihin bussi on menossa. Tästä metakasta oppii pikkuhiljaa saamaan selvää, vaikka kaikki paikannimet kuulostivat aluksi ihan samoilta.

Bhaktapurissa purkauduimme bussista ja etsimme seuraavan Nagarkotiin lähtevän kapistuksen. Samulilta olimme kuulleet, että matka kannattaa taittaa bussin katolla, joten bussin löytäessämme kysyimme heti kuljettalta voimmeko mennä katolla. Kips kaps sinne vaan tikkaita ylös. Täytyy kyllä myöntää, että tässä vaiheessa alkoi kyllä vähän jänskättämään. Bussin nytkähtäessä liikkeelle olo oli kyllä aika mahtava. Kuoppainen tiekään ei tuntunut pahalta takapuolen alla, kun näki kukkulat, joille bussi otti suuntaansa. Kaikki hienot maisemat olisi missattu, jos olisimme olleet bussin sisällä. Kannatti siis! Kapea ja kiemurainen tie vei meidät lopulta Nagarkotiin, jossa yövyimme Nirvana -nimisessä guest housessa. Maisemat huoneidemme edustalla olevalta terassilta olivat henkeäsalpaavat.

Nagarkotissa on about kaks tietä ja tsiljoona hotellia ja guest housea. Pointtina siellä on maisemat sekä auringonlasku ja auringonnousu. Auringonlaskua kiivettiin kattomaan kukkulan päälle pienelle temppelille (ehkä nimeltään stupa, ei oltu varmoja). Aika pilvistä oli, joten ihan viimeisiä auringon säteitä ei päästy näkemään. Illan hämärtyminen oli kuitenkin hienon näköstä kukkultan laelta katsottuna.

Kaiken matkustamisen ja kapuamisen jälkeen oltiin niin naatteja, että vain syötiin hyvin ja käytiin nukkumaan.

Aamulla herättiin katsomaan auringon nousua, joka näkyi majapaikallemme. Fiilis oli aikas mahtava. Kyllä sai taas ihmetellä Luojan luoman maailman kauneutta. Auringon ensisäteiden valaisemat lumihuiput olivat uskomattoman kaunis näky.

Olo oli jotenkin epätodellinen. Vaikka ei todellisuudessa edes oltu hirveän korkealla, tuntui siltä, että olisi maailman katolla. Onni on siis talon katto, bussin katto ja maailman katto.

Auringon nousun ja aamupalan jälkeen lähdimme kipuamaan kohti näköalatornia. Tältä paikalta voi kirkkaalla säällä nähdä lännessä Annapurnan vuoret ja idässä jopa Mount Everestin. Harmiksemme ilma oli sen verran pilvinen, että ei näitä kaikkein hienoimpia maisempia päästy ihailemaan. Näkymät laaksoon olivat kuitenkin upeat.

Kotimatkalle suuntasimme aikaisemmpin kuin oli tarkoitus, koska porukassa esiintyi tuntemattomasta syystä huonovointisuutta. Matkasimme takaisin Bhaktapuriin jälleen bussin katolla. Jännäpissat meinas tulla housuun siinä vaiheessa, kun vastaan tuli toinen bussi, joka ei mahtunut ohittamaan meitä kapealla tiellä. Seurauksena bussimme joutui peruuttamaan vähän matkaa levennykselle. Tämä tuntui aika jänskältä. Pääsimme kuitenkin perille Bhaktapuriin ja sieltä Kathmanduun ja kotiin. Olo on väsynyt, mutta onnellinen.

Uusi koti!

Katto. Onni on katto. Uuden kodin katto, josta on 360 asteen näkyvyys Kathmandun laaksoon. Joka suunnassa on kukkuloita ja vuoria. Näkyypä katolta jopa yksi Kathmandun suurimmista nähtävyyksistä: Monkey Temple. Katolla voi syödä aamupalaa ja nauttia iltapäiväauringosta kirjan kera. Katolla voi siemailla viiniä samalla, kun ihailee kukkuloiden taakse painuvaa aurinkoa ja taivaan täyttymistä tähdillä. Katolla on hyvä käydä ensimmäiseksi aamulla ja illalla viimeisenä ennnen nukkumaan menoa.

Muutaman viimepäivän nettipimento on siis johtunut siitä, että muutettiin. Aluksihan asuttiin Diakin yhteyshenkilön Sailon luona. Todettiin kuitenkin, että tästä kaupungista saa samalla hinnalla ja halvemmallakin parempilaatuisen asumuksen. Niinpä vuokrattiin porukalla talo! Nyt meillä on kolme kerrosta plus katto ja vessoja enemmän kun makkareita (hyvä, jos vatsatauti iskee kaikille samaan aikaan). Sähkömiesten, putkimiesten, nettimiesten (ja niiden kaverien!) säätämisen jälkeen meillä on täällä lämmintä vettä, kaasua, internet-yhteys ja kaikkea muuta mitä ihminen voi tarvita. Hyvä olla siis.

Olo täällä Himalajan juurella alkaa pikkuhiljaa tuntua kovinkin kotoisalta. Muutamat ekat päivät meni jotenkin ihan pöllämystyneenä, mutta nyt on jo parempi. Alun sateetkin on nyt lakannut ja toivottavasti pysyvätkin poissa! Aika hyvin jo osaa kulkea paikasta toiseen ja eri alueita alkaa hahmottamaan. Harjoitteluun kuljetaan bussilla (joka on kyllä oikeesti pakettiauto) ja muuten enimmäkseen kävellen. Askelmittari olis kiva olla, koska aika paljon tulee käveltyä joka päivä. Ruoka on hyvää ja halpaa. Nyt kun saatiin kaasukin tänne uuteen kotiin, päästään taas ite kokkailemaan. Luvassa siis ainakin riisiä ja vihanneksia!

Ihmisiä täällä on ihan hirveesti ja samoin myös liikennettä. Kadulla pörrää kaikenlaisia mahdollisia liikennevälineitä: autoja, fillareita, busseja, tuk-tukeja, moottoripyöriä ja skoottereita sekä kaikenmaailman kärryviritelmiä. Saasteita on tosi paljon ja varsinkin Kathmandun puolella kuumalla ilmalla on tosi ikävä hengittää. Senpäs vuoksi päätettiin tyttöjen kanssa tempasta ja lähteä viikonlopuksi Kathmandun ulkopuolelle. Lähdetään huomenna käymään Nagarkotissa, joka on joku pienempi kylänen parin tunnin matkan päässä täältä Kathmandusta. Ihanaa päästä vähän rauhallisempaan ja puhtaampaan ympäristöön. Nagarkot on vielä vähän tuolla ylempänä (mun matkaoppaan mukaan 1985 metrissä), joten sieltä pitäisi olla hyvät maisemat. En malta odottaa!

Tällä viikolla on ollut muutamia pyhäpäiviä, joten oon ollut harjoittelussa vasta kolme päivää. Harkkapaikasta on fiilikset ihan positiiviset, mutta haasteita kyllä tulee olemaan. Lapset koulussa on ihan supersöpöjä ja oon jo suunnittellut muutaman kuljettamista rinkassa kotiin. Ens viikolla sitten lisää harkkatunnelmia, kun päästään siellä kunnolla vauhtiin!

Perillä

Toden totta. Perillä Kathmandussa. Saavuttiin tänne tänään iltapäivällä erittäin uuvuttavan matkan jälkeen. Väsymystä ja uupumusta ei mitenkään poistanut se, että ollaan Ninan kanssa molemmat kipeitä. Nina enemmän räkätaudissa ja mulla kalvaa kurkkukipu.

Lento Moskovasta Delhiin oli ihan jees. Lentokone yllätti meidät positiivisesti ja astuttiin sen kyytiin luottavaisin mielin. Kone ei siis näyttänyt siltä, että se voisi hajota käsiin millä hetkellä hyvänsä. Lennon teemana oli huutava lapsi. Tai välillä niitä taisi olla useampikin. Unen määrä lennolla jäi siis melko vähäiseksi.

Reilun kuuden tunnin lennon jälkeen saavuttiin Delhiin. Tätä oltiin odotettu ei-niin-innolla koko matka, koska kaikenlaisia kauhutarinoita Delhin kentästä oltiin kuultu. Aluksi löydettiin tiemme transit-tiskille, jossa hetken odotettuamme pääsimme virkailijan luokse. Transit-tiski kokonaisuudessaan oli aika mielenkiintoinen. Tiskin toisella puolella oli tsiljardi intialaista virkailijaa, osa ahkeramman ja osa vähemmän ahkeramman oloisia. Toisella puolella tiskiä on väsyneitä, turhautuneita ja kärttyisiä matkailijoita. Annoimme passimme virkailijalle ja kerroimme määränpäämme. Virkailijoilla on tiskillä paljon papereita, joissa on käsin kirjoitettuja tietoja matkailijoista. Näihin tietoihin virkailija vertasi passejamme ja kirjoitteli papereihin vielä jotain lisää. Tämän jälkeen meitä pyydettiin istumaan ja odottamaan.

Odotellessamme seurasimme muita matkailijoita. Toisten luona parveili virkailijoita, jotka suorittivat ristikuulusteluja. Toisilta virjailijat ottivat passit ja lähtivät säntäilemään ympäriinsä. Kauhulla odotimme, miten meidän käy. Iloksemme meidän ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kovinkaan kauaa, kun meidät kutsuttiin takaisin tiskille. Siellä asiaamme hoiti turbaanipäinen mies, jolle tuntui olevan hyvin vaikea käsittää, että meillä molemmilla on yksi matkalaukku, ei kahta. Mies kyseli myös laukkujen painoa. Tämä kaikki kummastutti meitä, koska laukuthan olivat menossa suoraan Kathmanduun eikä meidän tarvinnut hakea niitä vaihtoasemilla. Loppujen lopuksi saimme boarding passimme ja kehuipa turbaanipäinen mies meitä kauniiksikin.

Turvatarkastusten ja muiden muodollisuuksien jälkeen pääsimme eteenpäin terminaaliin. Alun vastoinkäymisten jälkeen Delhin lentokenttä paljastuikin tosi mukavaksi ja viihtyisäksi, ainakin verrattuna Moskovan kenttään. Harmikseni poltin kieleni juodessani aamuteetä. Löydettiin myös mukavat divaanit, joissa saattoi torkkua seuraavaa lentoa odotellessa.

Yhdeksän Delhissä vietetyn tunnin jälkeen pääsimme vihdoin jatkamaan matkaa kohti Kathmandua. Lento oli ihan mukava ja aika meni nopeasti. Tosin ei lento kovin kauaa kestänytkään, vain vajaa 1,5 tuntia. Mun missiona oli tarkastella ikkunasta, näkyisikö vuoria. Tätä operaatiota vaikeutti se, että istuin käytäväpaikalla. No, vuoret näkyivät heti kun lähestyimme Kathmandua ja laskeuduimme pilvipeitteen alapuolelle. Voi juku, sanon mä.

Ennen Kathmandun kentältä poistumista piti vielä ostaa viisumi, mikä hoitui suht näppärästi. Ilahduimme myös, kun löysimme matkatavaramme hihnalta. Heti huomasin, että iskän ostama rinkankuljetussäkki oli ollut tarpeellinen. Siihen oli nimittäin tullut jo yksi repeämä. Repeämä olisi todennäköisesti ollut rinkassa, jos suojapussukkaa ei olisi ollut.

Kentällä vastassa meitä oli Eija ja Liisa ja odotimme vielä seuraavalla Delhin koneella saapuvaa Pirjoa. Änkeydyimme kaikki taksiin ja ajoimme majapaikkaan. Melko pian lähdimmekin jo porukalla syömään ja siinä se ilta sitten kuluikin. Kohta unta palloon. Huomenna sitten katsastellaan sitä, miten elämä täällä Kathmandussa rullailee.

Loputtomalla (?) matkalla

Matka. Loputtomalta se tällä hetkellä tuntuu. Ollaan nimittäin paraikaa Moskovassa. Ja matkaa tehty siis hurjat nelisen tuntia. :D Mutta pitkältä se silti jo tuntuu. Ja loputtomalta. Opiskelijatoverit huomanevat Diak-viittauksen.

Matka kohti Nepalia alkoi siten, että melkein missattiin meidän eka lento. No ei nyt ihan. Oltiin vessassa Helsinki-Vantaalla, kun kuultiin mun nimellä varustettu kuulutus. Meitä pyydettiin kiirehtimään portille. Ehdittiin kuitenkin vallan mainiosti ja meidän jälkeenkin tuli vielä porukkaa, joten ei ollu ihan niin noloa. Lento Helsingistä Moskovaan sujui hyvin ja nopsakasti.

Moskovan lentokenttä onkin sitten asia erikseen. Etsiydyttiin ekana kansainvälisten vaihtolentojen tiskille. Kerroimme olevamme matkalla Delhiin ja virkailija pyysi nähdä passimme ja muut lippulappuset. Sitten tätsä kysyi viisumia. Oletettiin tietysti, että kysyi Venäjän viisumia ja selitettiin, että vaan vaihdetaan täällä konetta. Virkailija tutkaili passeja ja näpytteli konetta. Lopulta kysyi, olemmeko matkalla Nepaliin ja miksei meillä ole Nepalin viisumeja. Selitettiin, että ne saa sieltä lentokentältä hankittua. Virkailija tutkaili papereita edelleen ja näpytteli koneelle jotakin. Soitti jopa yhden puhelun, josta ymmärsimme sanan "Nepal". Loppujen lopuksi saimme kuitenkin boarding passit seuraavalle lennolle ja opastuksen terminaaliin F.

Matkalla turvatarkastukseen kuljimme passintarkastuksen läpi, jossa virkailija ei edes vaivautunut katsomaan passejamme. Heilautti vain kättään ja pääsimme eteenpäin. Näimme myös yhden kopissa nukkuvan virkailijan. Turvatarkastus oli.. hmm.. erilainen. Vastassa oli ei-niin-hyväntuulista ja ei-niin-kohteliasta henkilökuntaa. Meille puhuttiin vaan venäjää. Jota siis ymmärrämme sujuvasti. Rupesimme totuttuun tapaan purkamaan käsimatkatavaroita muovilaatikoihin. Kännykät, kameran, läppärit laukuista pois. "No, no, no." Ei näin. Laukut vaan hihnalle, portista läpi ja virkailijan suorittama kopelointi. Ninaa pyydettiin riisumaan kengät, joten perässä tein samoin. "No, no, no." Mun ei olis tarvinnutkaan.

Tarkastuksesta selvittyämme lähdimme etsimään oikeaa terminaalia, joka sijaitsi about miljoonan kilometrin päässä siitä, mihin tultiin. Kotvasen käveltyämme pääsimme perille. Kokonaisuudessaan Moskovan lentokenttä on jännittävä. Täällä on paljon pienenpieniä putiikkeja, joihin ei mahduta kimpsuinemme ja kampsuinemme sisälle. Täällä on myös irkkubaari, johon ajateltiin ensiksi linnoittautua. Todettiin kuitenkin, että siellä haisi pahalta ja tuolit näyttivät epämukavilta. Ilman laatu kentällä on muutenkin aika tunkkainen ja kaikkialla leijuu vieno tupakanhaju. No, parkkeerattiin sitten pieneen kahvilaan, jossa jääteepullo maksoi 5 euroa. Tällaista siis Moskovassa.

Lopuksi vielä päällimmäiset ajatukset siitä, miltä tuntuu olla matkalla Nepaliin: Kulunut viikko oli aika rankka, kun piti jättää niin monet jäähyväiset. Oon selkeesti huono jäähyväisissä. Helpompaa olis vaan häippästä näkemättä ihmisiä "viimeistä" kertaa. Mut olisko se sitten reilua. Toisaalta oon kyllä ihan superinnoissani matkalla. Niin siistiä päästä Nepaliin näkemään ja kokemaan jotain täysin uutta ja ihmeellistä. En malta odottaa, että nään Himalajan!

Alle kaksi viikkoa...

... lähtöön!

Näin tosiaan on, vaikkei siltä yhtään tunnu. Tuntuu, etten ole vielä ollenkaan sisäistänyt, että oon tosiaan lähdössä. Lähdössä Nepaliin. Kolmeksi kuukaudeksi. Ihanko totta? No, ehkä se iskee tajuntaan sitten vikana iltana.

Paljon on lähtövalmisteltuja tehty, mutta paljon pitäisi vielä tehdä ja hankkia. Ainakin yhden asian voi nyt pyyhkiä to do -listalta (joka on valitettavasti edelleen aikas pitkä..): nimittäin tämän blogin luomisen! Tänne yritän sitten reissun aikana päivitellä matkakuulumisia ja latailla kuviakin, jotta kaikki te rakkaat pääsette näkemään ja lukemaan, miten mulla siellä Himalajan juurella menee. Hommaa saattaa tietysti toisinaan hankaloittaa Kathmandun vaihtelevat sähkö- ja nettiolosuhteet..

Mahtavaa on se, että pääsen huomenna tapaamaan Estheriä, joka on Diakin Nepalin yhteyshenkilö. Esther on Suomessa käymässä ja päästään tapaamaan häntä Sturelle. Kivaa päästä kuulemaan ja kyselemään juttuja Nepalista. Tietää myös sitten, minkä näköistä ihmistä täytyy etsiä Kathmandun lentokentältä. Ollaan myös huomenna menossa muiden lähtijöiden kanssa porukalla syömään nepalilaista ruokaa, jei! Ihan kun ei tultais sitä tarpeeksi saamaan seuraavan kolmen kuukauden aikana.. No, täältä siitä ei ehkä saa ruokamyrkytystä.

Oon jo luvannut koulukavereille, että jos saan Nepalissa jonkun vatsa-ameeban, niin sen nimeksi tulee Keijo.